August 20, 2015

Mamuna maailmalla

Pahoittelut hiljaiselosta täällä blogin puolella, nyt on ollut vähän aikaa sellainen olo, ettei vaan ole mitään sanottavaa – näinkin joskus. Koitan pitää tätä blogia sellaisena positiivisten, kivojen asioiden paikkana – ei sillä, että elämä olisi nyt viime aikoina ollut jotenkin synkkää, ei suinkaan, mutta välillä mennään sellaista arkipuurtamista, josta ei oikein tunnu olevan mitään kerrottavaa.

Facebookissa tai jossain huomasin tässä jonain päivänä jutun, jossa surtiin ulkomailla asumista, ja Lenakin kirjoitti asiasta blogissaan juuri. Uskokaa tai älkää, mutta itselläni on ollut vuodatus samasta aiheesta blogitekstien luonnoksissa, mutta yllämainitusta positiivisuusnäkökulmasta johtuen olen arastellut sen julkaisemista. No, nyt sitten päätin, että julkaistaanpas nyt sitten postaus aiheesta kuitenkin.

Me olemme asuneet täällä muilla mailla nyt noin kaksi ja puoli vuotta. Mamuina. Kun tapaamme uusia ihmisiä – ja tuttujakin – meiltä usein kysytään, että miltä siellä tuntuu asua ja oletteko viihtyneet. Tyypillisesti vastaan, että hyvin ollaan kotiuduttu ja kyllähän me viihdytään. Ja niinhän se onkin, olemmehan me kotiutuneet ja lapsiperheen arki nyt on arkea niin täällä kuin Suomessakin tai missä vaan, eikä näissä kyselyissä sen syvällisempää analyysiä ole kukaan hakemassa.

Aina välillä kuitenkin tekisi mieli vastata ihan toisin. Miltä aina hetkittäin tuntuu, kun kaikki on vierasta. Enkä nyt puhu pelkästä ”vääränpuoleisesta” liikenteestä, vaan järjestelmistä, terveydenhuollosta, koulusta, lainsäädännöstä, käyttäytymiskoodeista, kulttuurista. Kun kaupasta ei löydykään Nallen ruishiutaleita tai Pirkan kaurapaahtoleipää tai vaatteiden kokotaulukot näyttävät jotain ihan outoa. Miltä tuntuu aloittaa elämä alusta ilman ystäviä, perhettä, tukiverkostoa. Ja ummikkonakin, sillä vaikka meidän tapauksessamme kielenä on ”vain” englanti, voi kuulkaa, oikeassa elämässä käytetty kieli on kuitenkin jotain muuta, kuin Suomessa koulunpenkillä opittu.

Miltä tuntuu missata perheen ja ystävien tärkeät tapahtumat, kuinka hiljalleen väistämättä hiipuu erilleen vanhoista tutuista itsestäänselvistä asioista. Ei enää tiedä, millaista musiikkia ”siellä kotona” kuunnellaan, mille tv-ohjelmille nauretaan, mistä puhutaan, mitä ihmetellään.

Miettii, miten tasapainoillaan arjessa niin, että lapsi oppii paitsi paikalliset tavat, niin myös edes jotenkin ymmärtää myös molempien vanhempien kulttuuritaustaa ja tapoja. Koittaa sompailla lomat niin, että nähtäisiin edes suht tasapuolisesti perhettä Suomessa, Etelä-Afrikassa ja Emiraateissa, ja samalla voitaisiin viettää myös omaa lomaa ihan vaan perheen kesken ilman, että koko ajan pitää sinkoilla paikasta toiseen ”kun se täti siellä niin kovasti tahtoisi nähdä teitä”. Kun koko ajan tuntuu, ettei mikään riitä.

Kahden ja puolen vuoden jälkeen olen edelleen ihan pihalla noin tsiljoonasta paikallisen elämänmenon alueesta. En edelleenkään osaa katsoa paikallisia uutisia tai laittaa niitä oikeaan kontekstiin, en tunnista paikallisia julkkiksia, en ymmärrä, miksi sipsit ovat osa englantilaista lounasta,, en muista, pestäänkö valkopyykki biolla vai non-biolla, en tiedä, mistä ostaisin vaatteeni tai miksi tarvitsen sitä hitsin kaasulaskua joka paikassa, en ymmärrä vihjeitä tai vitsejä.

Ei elämä tietenkään pelkkää kärsimystä ole eikä kukaan meitä täällä pakota asumaan. Tämä on meidän ihan oma valintamme. Elämme ihan tavallista lapsiperheen arkea, käymme töissä ja päiväkodissa, viikonloppuisin grillaamme, harrastamme, lähiseutumatkailemme. Maksamme veroja ja teemme ruokaostokset Tescossa. Käymme lähipubissa yksillä tai kaksilla ja syömme take-away-currya. Emme vietä päiväkausia märehtimällä, että ”Suomessa tämäkin on paremmin”. Mutta joka päivä muistan, että minun kotimaani on jossain muualla.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

No comments:

Post a Comment